Se joulupukki

Tuli aatto. Enomies sai joulupukkikeikan toisaalle. Kotiin palatessaan soitti hän ja kysyi josko voisi tulla joulupukiksi pukeutuneena, ihan vaan lasten iloksi. Noh. Tule nyt sitten.
Auton valot välähtivät, iltapäivän hyssyssä pihamaalla talsi punanuttuinen mies tutun oloisin askelin. L ja V kärkkyivät ikkunassa.
- Enolla on joulupukki vaatteet! huusi L. Minua hymyilytti.

Enomies astui sisään, vahvasti rooliinsa eläytyen, mutta kuitenkin omana itsenään. L tiesi, että pukille kuuluu laulaa. Tytöt asettuivat vierekkäin pukin eteen ja lauloivat ne klassisimmat kaikista. Olihan se aika liikuttavaa. Kumpikaan ei pelännyt, olihan hahmo sentään tuttu. Enopukki osallistui lahjojen jakoon, luki pakettikorteista hyvän joulun toivotukset lahjan antajineen.
- Onpas Enomies ollut kilttinä kun noin monta lahjaa saa, mahtaa se yllättyä kun kohta tulee! yritti Vaari.
- Vaari, toi pukki kyllä kuulostaa AIKA paljon Enomieheltä..vastasi L.
Vielä parit veisut ja tuli pukin aika jatkaa matkaa. L oli vakuuttunut, että Enomies leikki joulupukkia.

Hetken päästä (toki kaikkien suureksi yllätykseksi) Enomies tulikin kotiin. Ensitöikseen ilmoitti hän nähneensä joulupukin matkalla. Oli kuulemma kertonut käyneensä tässä ja että Enomiehelle oli tullut paljon paketteja! L tuijotti Enomiestä aivan hiljaa. Mietti selvästi kuumeisesti.
- Äiti. Kyllä sen täytyi olla oikea joulupukki. Enomies sanoi että se tuli sitä vastaan ulkona. Eihän se muuten voi tulla.
Niin, ei ole tietenkään mitään syytä kyseenalaistaa Enomiehen rehellisyyttä.

...
Joulupäivänä tapaus pukki pyöri selvästi vielä pienen nelivuotiaan päässä.
-Äiti. Se joulupukki kyllä oikeasti oli ihan Enomiehen näköinen. Ainakin silmistä. Siitä parran yläpuolelta. Ja kuulosti ihan Enomieheltä.
- Niinkö?
- Jos se onkin nähnyt sen joulupukin silloin kun se katsoi itteään peilistä!

That's my girl.

Rati-riti -laulu

V:n kanssa yöpuvun pukemishommissa.
- Sulta tuli paukku! Äitiltä tuuuu-liiiii piiiiiie-ruuuu. Sulta tuuuu-liii rati-riti -laulu!

Yhdenlainen joulutarina

Olen töissä. Puhelin soi. "Päiväkoti soittaa". Tällä kertaa V on itkuinen eikä meinaa rauhoittua. Valittaa että sattuu, välillä suuhun välillä korvaan. Onhan se haettava kotiin, varmaan korvatulehdus ajattelen. Autollinen vanhempi on kokouksessa, lähden itse julkisia kulkuvälineitä käyttäen päiväkodille.

Onhan toki viimeinen hoitopäivä ennen pitkää joululomaa. Olen ollut valveutunut; jo aamulla pakkasin kaikki vaihtovaatteet ja muut valmiiksi kassiin että iltapäivällä lapsia hakiessa kassin voi vain napata mukaan ja heittää auton takakonttiin. Kassi oli vähän pieni ja rievut sai mahtumaan justiinsa kun tunki, mutta ei se mitään, autossahan ne menee. Muistan tämän bussissa.

Olen tutkinut aikatauluja ja tullut siihen tulokseen, etten ehdi kodin kautta käydäkseni hakemassa rattaita. Aamulla niitä ei tietenkään pakattu mukaan, koska lapset piti hakea sillä saamarin autolla. Päiväkodilta kotiovelle on matkaa noin puolitoista kilometriä. Päätän käyttää taksia jos vastassa on katastrofi. Muussa tapauksessa kävellään.

Iltapäivän ruuhka on alkanut kaksi tuntia liian aikaisin (kiitos joulu) ja kun tunti puhelusta seison leikkihuoneen ovella hakemassa sairasta lastani, ei tämä suostu lähtemään kotiin. Koska leikkii lääkärileikkiä kaverin kanssa. Päiväkodin tädit vakuuttelivat, että kyllä se ihan oikeasti on ollut tosi itkuinen. Uskon. Pienen kasvattajuuskokeen jälkeen olemme kuraeteisessä, minä V ja mukaan iloisesti loikannut L. V juoksee ympyrää ja karkaa kuivauskaapin taakse. Hakkaa kaappia niin että talo raikaa. Puen lapsia, hikoilen tuskasta ja kuumuudesta. V karkaa vielä ainakin kuusi kertaa sinne halvatun kaapin taakse ennenkuin saan meidät ulos. Hyvää joulua huikataan ovelta. Sitä samaa toivotan ja lähden lasten kanssa vesisateeseen.

Kolmen naisen seurue lähtee kohti kotia. Tässä vaiheessa olen todennut, että V ei tarvitse taksikyytiä kotiin. Tie on jäinen, onneksi sentään edes osittain hiekoitettu. Matka alkaa iloisesti, kun V ei suostu pitämään kädestä kiinni ja heittäytyy ensimmäiseen vesilammikkoon surkuttelemaan kohtaloaan. Noin. Päästään kuitenkin kävelytielle ja V pääsee kahleistaan liikkumaan hieman vapaammin.
- Pissähätä! on juuri se sana jonka haluat tässä vaiheessa kuulla.
Totean L:lle yllättävän rauhallisesti, että tämän takia juuri pyysin käymään vessassa päiväkodilla. Nyt ei auta, takaisin ei käännytä, lumiseen puskaan ei nyt mennä, kotiin on kestettävä. Matka jatkuu.
- Tosi kova pissahätä!
- Nyt ei voi muuta ku odottaa kotiin, totean uudestaan.
 V huomaa siskonsa hädän ja myötätuntoisena ihmisenä päättää hidastaa etenemistään vanhuseläkkeestä nauttivan liikuntarajotteisen etenan tasolle. Vesisade on yltynyt. L vinkuu pissahätää ja V katselee taivaalle kiireettömänä. Huomaan, että alan hermostua.
- No nyt on kakkahätäkin, äiitiiii!
Äääääääh.
- V, tule syliin, nyt täytyy mennä vähän nopeammin.
- EN TULE!
-Nyt on tultava, siskon täytyy päästä vessaan.
- EI.
Nappaan syliini huutavan ja potkivan kaksivuotiaan, vaatteiden kanssa painoarvio noin 14kg. L menee puolijuoksua edellä, pikakävelen perässä olalla olkalaukku, jalassa korollisen nahkanilkkurit (sen autollisen piti hakea), käsivarrella roikkuen se varavaatekassi, joka piti heittää sen auton takakonttiin ja käsien välissä se potkiva kaksivuotias. Lupaan sille kaksivuotiaalle rusinoita kun päästään kotiin.
- Leikitään, että tää olis äidin rusinaexpress! Tää veis sut kotiin tosi nopeesti syömään herkkurusinoita, jooko?
- Joooo! sanoo V ja alkaa nauraa.
Vastaantuleva pariskunta katsoo vähän epäilevämmin.
- Äiti, nyt se kakka meni takas mahaan lukemaan lehteä, mutta pissalla on jo kova kiire tulla ulos..!
- ...
Hetken matkaa menee ihan joutuisasti.
- Äiti, nyt sen kakan lehti loppu. Nyt sekin on jo tossa ovella.
- ...!?!
Käsivarret huutaa hoosiannaa.  Ne tärisee. Takana melkein se puolitoistakilometriä. Pakko laskea V alas. L vääntää itkua, koska V kävelee niin hitaasti. V on myötätuntoisuuden ruummillistuma. Pakko jatkaa kantamista.
- V, ootko sää kipeä? Sattuuko johonkin? muistan tässä vaiheessa kysyä.
V kääntää katseen taivaalle ja alkaa hymyillä. Sitten nauraa.
- V...?
- ..........

No niinpä tietysti. Lähestytään risteystä, jossa kävelytieltä on siirryttävä autotien reunaan kävelemään. L kävelee ja vinkuu mennessään, koska vessahätä on todennäköisesti infernaalinen. Tyttö ei näe eikä kuule mitään, kävelee vaan kotia kohti. Se kävelee melkein autotielle ennen kuin saan sen huutamalla pysähtymään. V on iloinen rusinaexpressin asiakas. Vesipisarat ovat tässä vaiheessa tehneet silmälasini läpinäkymättömiksi. L vinkuu. Väistellään autoja ojan puolelle. Tarvotaan nilkkoja myöten loskassa.
V alkaa laulaa.
- Kanna kotiin saakka, kevyt kallis taakka! Kanna kotiin saakka, kevyt kallis taakka! Kanna kotiin saakka, kevyt kallis taakka ---
Vastaantuleva mies nauraa ääneen. Ollaan jo kodin kulmalla. Kuvittelen mielessäni, kuinka se autollinen vanhempi istuu kohta hallissa odottavaan lämpimään autoon ja ajaa sillä itsekseen musiikkia kivasta kuunnellen kotiovelle.

Ei, V ei tullut kipeäksi. Ilmeisesti sillä oli vaan ikävä äitiä. 

Kyllä minä muistan

- Äiti, komenna mua nyt. Kerro vaikka että ketään ei saa töniä, ketään ei saa lyödä, pyysi V yhtäkkiä kesken kaiken.
- No miksi pitäisi nyt komentaa? kysyin.
- Sano vaan, että mää voin sitten sanoa että kyllä minä muistan!