Toimii vain saduissa

Perheessämme on tapana ruokailla yhdessä. Olkoon lounas, päivällinen tai päiväkahvi, pyrimme siihen että kaikki ruoka-aikaan kotona olevat istuvat yhtäaikaa pöydän ääreen. Parasta näissä hetkissä on niiden tarjoamien kulinarististen makusinfonioiden lisäksi ruokapöytäkeskustelut. Välillä mennään riman ali vessajuttujen puolelle, mutta välillä keskustellaan hyvinkin syvällisistä teemoista. Kuten tänään lounasaikaan.

-Mitä tapahtuu kun kuolee, kysyi V mannapuuroa suuhun kauhoessaan.
-No sitten haudataan se ihminen. Tai koira tai joku, vastasi L.
-Tai sitten herätetään se prinssillä! Keksi nokkelasti V.
-No ei se auta, vastasi lievästi kulmiaan kohotellen L.
-Auttaa!
-No ei kyllä auta!
-Auttaa, prinssin pusulla voi kyllä herättää! Jatkoivat sisaret kiistelyään.
-Se ei auta ku satuprinsessoja, totesi tomerasti äitinsä jalanjäljissä hyvää vauhtia viiltävän rationaaliseen maailmaan asteleva L.

Se pieni ero

-Äiti! Tää on Popedaa! huusi L innoissaan.
-Ei, kulta. Tää ei kyllä ole Popedaa, vastasin.
-No, mitä tää si on?
-Tää on Club for Fiven versio Ultra Bran biisistä.
-Ai. No tää kyllä kuulosti ihan Popedalta.
-... (kuvittele sellainen hiljainen hetki, jolloin sitä painaa päänsä alas ja peittää suljetut silmänsä kämmenellään)

Joskus se omena pomppaa vähän kauemmaksi siitä puustaan. Terveisin nimimerkki Pate on ihana.

Pappi joka vihelsi

- Päiväkodissa kerran se pappi kyllä huijasi, aloitti L yhtäkkiä.
- No mitä se sitten sanoi, kysyin kulmat hyvinkin kiinnostuneina koholla ja valmistautuen keskusteluun kristinuskon synnystä ja uskonnon syvimmästä olemuksesta.
- Se sanoi, että käsillä voi soittaa. Se laitto ne kädet eteen, mutta se kyllä vihelsi.

Voi pappi minkä teki.