Kaikki maailman viisaus

Kun leivoin sitä edellisen tekstin kuuluisaa suklaatorttua, meinasi käydä huonosti. Ensin se ei meinannut kypsyä ollenkaan. Saatoin käydä muutaman kerran huokailemassa asiaa uuninluukulla. Sitten kun se kuitenkin kypsyi, neljäsosa sen pohjasta jäi vuokaan kiinni. Ärsytti.

-Nonni. Nyt tää on sitten pilalla, huokasin ärtyneenä keittiössä.
-Äiti, älä harmistu. Ei me edes tarvita kakkua, tärkeintä on, että meillä on mukavaa, kuului pieni ääni jostain alaoikealta.

Rakas L, teet tästä maailmasta meille kaikille niin paljon paremman paikan olla.

Mites toi kakku..?

Mummi kävi kylässä. Leivoin suklaatortun. Vauvan kehityksessä tapahtuu paljon silloin, kun se oppii ymmärtämään esineiden pysyvyyden. Siis sen, että äiti tai isi tai pallo ei katoakaan, kun se menee piiloon puklurätin taakse. Että se onkin siellä koko ajan, eikä katoa minnekään. Että kohta se tulee sieltä esille ja huutaa kukkuu (paitsi se pallo).

Meidän lapset on kehittyneet ihan ikätasaisesti vauvasta taaperoiksi ja siitä eteenpäin leikki-ikään ja L:hän kolkuttelee jo pikkuhiljaa esimurrosiän ovia. Paitsi, kun tullaan siihen suklaatorttuun. Tapahtuu äiti ja puklurätti-ilmiö käänteisenä. Kahvipöydässä nautitaan kaikki sitä maailman parasta suklaatorttua. Sitten noustaan kahvipöydästä, paitsi se torttu. Se mitä siitä on jäljellä jää siihen pöytään. Jos sen nostaisi siitä kaappiin, se unohtuisi, katoaisi. Aivan totaalisesti. Elämä jatkuisi ihan mallikkaasti siitä herkullisesta tortusta eteenpäin. Mutta koska torttu jää näkösälle, elämästä tulee tuskallista, sen tortun puolesta.

-Äiti. Mitä tolle tortulle nyt tehdään? kysyy L.
-No se on nyt siinä, ei sille nyt tehdä mitään, vastaan.

Kuluu hetki. Elämä jatkuu näennäisesti.

-Äiti. Mitä tolle nyt tehdään? Eihän se nyt tohon voi jäädä jököttämään!
-No se voi nyt olla ihan hyvin siinä hetken, totean.
-Ei voi, kuuluu tuskaisen oloinen vastaus.
-No ei sitä nyt siitä syödä, vastaan olettaen tietäväni keskustelun todellisen tavoitteen.
-En mää sitä ois syönykkää, mutta eihän se nyt tossa voi vaan möllöttää!
-Eksä sitte syö tota enää ollenkaan, ottaa Isimies kasvattajan elkein osaa keskusteluun.
-No syön mää joskus sitte.
-Mutta jos otetaan siitä kuva ja muistellaan sitä siitä sitte ku toi on homehtunu tohon, jatkaa Isimies aikuisena sananvaihtoa.
-Eikä! Ku ei se voi tohon jäädä homehtumaan. Se pitää joko syödä nyt heti tai laittaa johonkin säilöön. SE EI VOI JÄÄDÄ TOHON KÖKKIMÄÄN.

Ensi kerralla heitän siihen päälle sen puklurätin ja odotan että joku huutaa kukkuu.

Me lähetään Saksaan

- Äiti, arvaa mikä musta tulee isona, kysyi L auton takapenkiltä.
- No mikä?
- Balleriina! Tai sitten poliisi.
Miten hienoa, että viisivuotiaana koko maailma on auki. Ei minkäänlaisia rajotteita.

-Arvaa mikä musta tulee, jatkoi V keskustelua.
- No mikäs susta tulee?
- Ratsastaja! Sitte mulla on hevonenki!
- Mustaki tulee ehkä ratsastaja, innostui myöskin L. Sitte mää meen Saksaan ratsastamaan, jatkoi hän.
- Mää lähen Englantiin, ilmoitti V.
- No sit sää et voi ratsastaa J-tädin kanssa. J-täti on Saksassa. Siksi musta tulee ratsastaja Saksaan, vastasi L.
- No okei, mää lähen Saksaan kanssa. Musta tulee saksalainen ratsastaja! yhtyi ideaan V.
- Äiti, me lähetään Saksaan ratsastamaan, että voidaan olla enemmän J-tädin kanssa.

Onnea J-täti, pari tallityttöä tulossa!