Mopo

- Vautsi vau! Äiti mäkin haluan tollasen mopon! Mutta punasena. Musta tulee isona moponkuljettaja!

Noin kaksikymmentäkolme vuotta sitten eräs pieni noin neljävuotias tyttö sanoi jotain hyvin samantapaista isälleen. Saattoipa jopa osoittaa pientä punaista lastenmopoa. Puolihuolimattomasti isä taisi luvata jotain sen tapaista, että sitten kun tyttö osaisi ajaa polkupyörällä ilman apupyöriä. Sitten voisi ajaa pienellä mopolla myös.

Polkupyörää opin ajamaan, mutta mopoa en saanut koskaan. Tästä selvästi syvästi traumatisoituneena olen valmis lupaamaan L:lle mopon. Pienen punaisen. Ehkä sitten viisitoistavuotiaana.

Synttärikakku

- No L, minkäslaisen synttärikakun sä haluaisit tänä vuonna?
- Prinsessakakun. Semmosen missä on oikea prinsessa.

Seuraavana aamuna:

- Äiti. Mää mietin vielä ja nyt mää tiiän mimmosen kakun mää haluan. Semmosen missä on valkonen iso linna, jossa ei asu yhtään noitia eikä pahattaria. Ja prinsessa, prinssi ja valkonen hevonen, kuningatar ja kuningas. Eli siis koko perhe. Prinsessalla pitää olla vaaleanpunanen mekko. Ja prinssillä miekka. Ja sitte siinä kakussa pitää olla kaikkia mun lempivärejä. Ja sateenkaari. Siitä tulee varmasti todella hieno!

Ööö. Joo.

Yksisarvisesta

Joskus tuntuu, että väittely noin neljävuotiaan sanataiteilijan kanssa on mahdotonta. On oltava hereillä ja siedettävä vastustajan hämmennysyrityksiä. Millä hetkellä hyvänsä kiivas sanailu saattaa hypätä aivan odottamattomille raiteille tai kuten äskettäin, yksinkertaisesti päättyä täysin odottamattomaan vastustajan loppukaneettiin.

Kun väittelyn aihe on astianpesukoneen ruokailuvälinekorin käyttäminen eväskorina juuri koneen täyttöhetkellä ja vastustaja (tässä tapauksessa L) on lievästi tappion puolella, on kieltämättä ovela veto päättää oma osuutensa sanoihin "ja mä haluan yksisarvisen!" ja yksinkertaisesti poistua paikalta. Hetken aikaa olin sanaton.  

Kakkajuttuja

Päivänä eräänä muutama viikko sitten V, joka oli juuri aloittanut matkansa kohti vaipatonta elämää, alkoi silminnähden ärsyyntyneenä tuhista viereisessä huoneessa. Tyttö raahusti tuohtuneen oloisena ja vaivaalloisen näköisenä luokseni, pysähtyi viereen ja sanoi "vaippa". Tiedustelin, että miksi hän nyt yhtäkkiä vaipan haluaa, jolloin kiusaantuneen näköinen kiemurtelu ja tuohtunut ähinä jatkui. Tyttö siristeli silmiään ja olen varma että saattoi jopa pyöräyttää niitä kerran tai pari. Hän piti sinnikkäästi kiinni lahkeestaan ja  jo selvästi ärtynyt vastaus kysymykseeni kuului: "kakka täällä". No niinpä niin.

Sitten kun...

Neljävuotiaana voi kuulemma polkea pyörällä ja heittää koreja. Kuusivuotiaana voi kokeilla josko pääsisi kouluun. Tai ainakin kävellä yksin tiellä. Joskus kahdeksan vuoden paikkeilla saa kuulemma meikata (tai sitten ei). Ja kymmenenvuotiaana L rakentaa kuulemma auton moottorin. Vaari on luvannut auttaa. Puistossa vieras setä ilmoitti tuovansa autonsa sitten korjattavaksi. L lupasi, että auto kyllä korjataan. Taitaa Vaari päästä korjaushommiinkin.

Oivalluksia

Oivalluksia. Lapseni (varsinkin se vanhempi, saakoon hän kirjaimen L) oivaltavat valtavan määrän asioita ihan joka päivä. He huomaavat asioita, joita minä en enää näe ja yksinkertaistavat vuosien saatossa mutkalle menneitä ajatuksia ihan tuosta vain. Ja he puhuvat. Nämä kaksi omaani puhuvat erityisen paljon (myös se nuorempi, kantakoon hän kirjainta V). He sanoittavat oivalluksiaan ja aivoituksiaan mitä herkullisimmalla tavalla. Koska ymmärrän heitä, jotka eivät jaksa lukea näiden arkeni sankareiden lausahduksista ja ihmettelyistä aivan joka päivä facebook -seinillään, perustin tämän blogin. Tervetuloa seuraamaan maailmaa ja sen asukkeja pian neljä- ja kaksivuotiaiden neitien silmin.