Leikkiin mahtuu kaksi roolia

Meillä tapahtuu päivittäin. Lasten suusta ampuu ulos totuuksia ja uskomattoman hienoja oivalluksia ja havaintoja jatkuvasti. Harmittaa, että niiden kirjaamiseen tuntuu olevan koko ajan vähemmän aikaa. Mutta sitten on näitä lauantaiaamuja. Onneksi on. Kun itse on pyjamahousuissa hävyttömän pitkään, vaikka työvuoroon pitäisi jo lähteä. Kahvikupissa kylmä kahvi ja lapset leikkii olohuoneessa. Joskus olen ehkä sivulauseessa maininnut, kuinka tytöt ovat kuin yö ja päivä. Silmien väristä alkaen ja maailmankatsomukseen ulottuen. Herkkä runosielu ja ihailtavan rehellinen ja suora vapaustaistelija. Noin niinkuin räikeästi kärjistäen ja kaaria suoriksi oikoen. Olkoon tämän aamun leikkihetki yksi esimerkki.

- No niin, katsotaanpas tästä kirjasta vähän lintutietoa. Hetkinen! Tuohan oli varpunen! Mitäs siitä sanotaankaan, "jos kerran näet varpusen, se on kyllä aika hieno näkemys!" Ja tuo oli hippiäinen! Katsotaas, "jos näet hippiäisen, sekin on oikein hieno näkemys. Hippiäinen on pieni ja kaunis lintu." L, kauneuden vaalija, uppoutui lintubongarin rooliin.
- Nyt minä ammun sen. Ja nyt minä ammun tuon varpusen. Ja tiainen! Minä ammun senkin! V, säälimätön metsästäjä astui kuvioon.

- V, miksi sää ammut niitä lintuja?? Puutuin puheeseen hämmästyneenä.
- No kun mää haluan.
- No teetkö sä niistä ruokaa? Kysyin toiveikkaana.
- No en. Kun mää vaan ammun, totesi pieni kiharapääni keveästi kuin laulellen.

- Hetkinen! Tuolla on sininokka! Se on harvinainen! "Sekin on kaunis näkemys, sininen nokka ja isot siivet".
- Jaa nyt mää ammun sen!
 - Peukaloinen! Pieni peukaloinen! Kirjan mukaan sillä on kaunis kaunis ääni. 
- Mutta mää kyllä ammun sen nyt.Minä kyllä ammun sen. Minä oikeasti tapan peukaloisen.
- Miksi sää ammut ne kaikki?? Ei ne kuolleina ole kauniita! Kysyi L.
- Koska en tykkää linnuista, siksi minä ammun niitä.
- Joku toinen voi kyllä tykätä linnuista. Et sää voi kaikkia niitä ampua. No, tuolla on joutsen. Ammutko sää sen nyt?
- En ammu joutsenia. En halua. Minä ammun vaan tavallisia lintuja.
- Joutsen on ihan tavallinen lintu, totesi L katse kyllästyneen oloisena kirjassaan.
- En halua tappaa joutsenia. Ne on niin kauniin valkoisia. Mutta tuon sininokan minä ammun! Pum! Ja kato! Ammun vielä ton lumiukonki!
- Ei siinä ollu lumiukkoa, totesi L.

Mitenkäs nää sukulaisuussuhteet menikään?

Aina silloin tällöin, tähtien osuessa kohdilleen (eli kun molemmilla vanhemmilla on takana seesteinen työpäivä ja lapsetkin tuntuvat olevan suopealla tuulella), käymme arkisin koko perheen voimin ruokakaupassa. Edellinen postaus käsitteli yhtä tällaista kertaa ja tänään oli jälleen tähdet kohdillaan.

Isimies ja V kulkivat maitotuoteosastolla, minä ja  L tutkimme kaikkea muuta. Kausihyllyyn oli nostettu joulusuklaat (?!). Tällä kertaa L teki terävän havainnon;
- Äiti! Siis täällä on myös pääsiäismunia! Katsahdin hyllyyn ja tosiaan, hyllyssä oli jättilässuklaamunia, tosin verhottuna jouluteemaan.
- Ne onkin joulumunia, totesin. Jatkettiin matkaa. Hetken päästä kuuluu tyttäreni kirkas ääni hyllyjen välissä:
- Onko pääsiäispupu ja Jeesus sitten sukua toisilleen?
- Ei, ei ne oo, vastasin.
- No mää tarkistan asian vielä isiltä. Isiii! Hei Isi! Onko pääsiäispupu ja Jeesus sukua toisilleen??
- No mä en kyllä tiedä. Ei noista sukulaisuussuhteista oo kauheesti puhuttu, vastasi Isimies.

Seuraavaa koko perheen kauppareissua taas odotellessa. 

Hyllyt pyllyt

Koko perheen kauppareissu, päästään siihen kassajonoon. Siihen, missä on ne karkkihyllyt siinä lasten silmien korkeudella (kiero juoni). V innostuu karkit nähdessään ja haluaisi koskea jokaista erilaista suklaapatukkaa ja lakua ja purkka-askia ja pastilliaskia ja mitä näitä nyt on.

-V, älä hiplaa niitä karkkeja siellä hyllyssä, sanon kauppaäänellä (napakka mutta huomiota herättämätön).
- AI KUKA HIPLAA PYLLYÄ? Huutaa V vähemmän huomiota herättämättömästi mutta vähintään yhtä napakasti.

Tätähän tää on.

Korkeissa koroissa

Syksy on ihmisen parasta aikaa. Kun ensimmäiset todelliset syyspäivät tulivat, juhlistin tapahtumaa kaivamalla kaapista täydellisen konjakin väriset nahkanilkkurit. Korkeilla ja kopisevilla koroilla, tietysti (todellisuudessa se kopina on vähän liikaa, suutari auttakoon). Kävelimme jälleen lasten kanssa sitä kuuluisaa päiväkotimatkaa ja kopina kaikui kirpeässä syysaamussa.

- Kun musta tulee aikuinen, niin mää ostan kyllä tuhat korkokenkää, huokaisi L ihastuneena.
- Tuhat on kyllä aika monta, naurahdin omissa koroissani onnellisena.
- No ainakin sata. Ja kahta väriä; vaaleanpunasta ja kirkasta pinkkiä.
- Arvaapa L mitä. Mä kerron sulle nyt salaisuuden. Jos ostaa muutamat tosi ihanat ja hyvät korkokengät ni ei tarvii satoja, kerroin kirpparipalmrotheissani.
- Mutta kyllä mää haluan tosi monet korkkarit, L vastasi ja hetken päästä jatkoi kysymällä, voiko sitruunoista tehdä mehua?
- Öö, voi niistä tehdä mehua..?
- No hyvä. Mää ostan sitte semmosen koneen millä mää saan sitruunoista mehua ja myyn sitä mun kotona. Ja ostan kaikilla rahoilla vaan niitä korkokenkiä.

Päiväkotimatka jatkui suut maireissa hymyissä korot edelleen häiritsevästi kopisten.

Kaikki maailman viisaus

Kun leivoin sitä edellisen tekstin kuuluisaa suklaatorttua, meinasi käydä huonosti. Ensin se ei meinannut kypsyä ollenkaan. Saatoin käydä muutaman kerran huokailemassa asiaa uuninluukulla. Sitten kun se kuitenkin kypsyi, neljäsosa sen pohjasta jäi vuokaan kiinni. Ärsytti.

-Nonni. Nyt tää on sitten pilalla, huokasin ärtyneenä keittiössä.
-Äiti, älä harmistu. Ei me edes tarvita kakkua, tärkeintä on, että meillä on mukavaa, kuului pieni ääni jostain alaoikealta.

Rakas L, teet tästä maailmasta meille kaikille niin paljon paremman paikan olla.

Mites toi kakku..?

Mummi kävi kylässä. Leivoin suklaatortun. Vauvan kehityksessä tapahtuu paljon silloin, kun se oppii ymmärtämään esineiden pysyvyyden. Siis sen, että äiti tai isi tai pallo ei katoakaan, kun se menee piiloon puklurätin taakse. Että se onkin siellä koko ajan, eikä katoa minnekään. Että kohta se tulee sieltä esille ja huutaa kukkuu (paitsi se pallo).

Meidän lapset on kehittyneet ihan ikätasaisesti vauvasta taaperoiksi ja siitä eteenpäin leikki-ikään ja L:hän kolkuttelee jo pikkuhiljaa esimurrosiän ovia. Paitsi, kun tullaan siihen suklaatorttuun. Tapahtuu äiti ja puklurätti-ilmiö käänteisenä. Kahvipöydässä nautitaan kaikki sitä maailman parasta suklaatorttua. Sitten noustaan kahvipöydästä, paitsi se torttu. Se mitä siitä on jäljellä jää siihen pöytään. Jos sen nostaisi siitä kaappiin, se unohtuisi, katoaisi. Aivan totaalisesti. Elämä jatkuisi ihan mallikkaasti siitä herkullisesta tortusta eteenpäin. Mutta koska torttu jää näkösälle, elämästä tulee tuskallista, sen tortun puolesta.

-Äiti. Mitä tolle tortulle nyt tehdään? kysyy L.
-No se on nyt siinä, ei sille nyt tehdä mitään, vastaan.

Kuluu hetki. Elämä jatkuu näennäisesti.

-Äiti. Mitä tolle nyt tehdään? Eihän se nyt tohon voi jäädä jököttämään!
-No se voi nyt olla ihan hyvin siinä hetken, totean.
-Ei voi, kuuluu tuskaisen oloinen vastaus.
-No ei sitä nyt siitä syödä, vastaan olettaen tietäväni keskustelun todellisen tavoitteen.
-En mää sitä ois syönykkää, mutta eihän se nyt tossa voi vaan möllöttää!
-Eksä sitte syö tota enää ollenkaan, ottaa Isimies kasvattajan elkein osaa keskusteluun.
-No syön mää joskus sitte.
-Mutta jos otetaan siitä kuva ja muistellaan sitä siitä sitte ku toi on homehtunu tohon, jatkaa Isimies aikuisena sananvaihtoa.
-Eikä! Ku ei se voi tohon jäädä homehtumaan. Se pitää joko syödä nyt heti tai laittaa johonkin säilöön. SE EI VOI JÄÄDÄ TOHON KÖKKIMÄÄN.

Ensi kerralla heitän siihen päälle sen puklurätin ja odotan että joku huutaa kukkuu.

Me lähetään Saksaan

- Äiti, arvaa mikä musta tulee isona, kysyi L auton takapenkiltä.
- No mikä?
- Balleriina! Tai sitten poliisi.
Miten hienoa, että viisivuotiaana koko maailma on auki. Ei minkäänlaisia rajotteita.

-Arvaa mikä musta tulee, jatkoi V keskustelua.
- No mikäs susta tulee?
- Ratsastaja! Sitte mulla on hevonenki!
- Mustaki tulee ehkä ratsastaja, innostui myöskin L. Sitte mää meen Saksaan ratsastamaan, jatkoi hän.
- Mää lähen Englantiin, ilmoitti V.
- No sit sää et voi ratsastaa J-tädin kanssa. J-täti on Saksassa. Siksi musta tulee ratsastaja Saksaan, vastasi L.
- No okei, mää lähen Saksaan kanssa. Musta tulee saksalainen ratsastaja! yhtyi ideaan V.
- Äiti, me lähetään Saksaan ratsastamaan, että voidaan olla enemmän J-tädin kanssa.

Onnea J-täti, pari tallityttöä tulossa!

Toimii vain saduissa

Perheessämme on tapana ruokailla yhdessä. Olkoon lounas, päivällinen tai päiväkahvi, pyrimme siihen että kaikki ruoka-aikaan kotona olevat istuvat yhtäaikaa pöydän ääreen. Parasta näissä hetkissä on niiden tarjoamien kulinarististen makusinfonioiden lisäksi ruokapöytäkeskustelut. Välillä mennään riman ali vessajuttujen puolelle, mutta välillä keskustellaan hyvinkin syvällisistä teemoista. Kuten tänään lounasaikaan.

-Mitä tapahtuu kun kuolee, kysyi V mannapuuroa suuhun kauhoessaan.
-No sitten haudataan se ihminen. Tai koira tai joku, vastasi L.
-Tai sitten herätetään se prinssillä! Keksi nokkelasti V.
-No ei se auta, vastasi lievästi kulmiaan kohotellen L.
-Auttaa!
-No ei kyllä auta!
-Auttaa, prinssin pusulla voi kyllä herättää! Jatkoivat sisaret kiistelyään.
-Se ei auta ku satuprinsessoja, totesi tomerasti äitinsä jalanjäljissä hyvää vauhtia viiltävän rationaaliseen maailmaan asteleva L.

Se pieni ero

-Äiti! Tää on Popedaa! huusi L innoissaan.
-Ei, kulta. Tää ei kyllä ole Popedaa, vastasin.
-No, mitä tää si on?
-Tää on Club for Fiven versio Ultra Bran biisistä.
-Ai. No tää kyllä kuulosti ihan Popedalta.
-... (kuvittele sellainen hiljainen hetki, jolloin sitä painaa päänsä alas ja peittää suljetut silmänsä kämmenellään)

Joskus se omena pomppaa vähän kauemmaksi siitä puustaan. Terveisin nimimerkki Pate on ihana.

Pappi joka vihelsi

- Päiväkodissa kerran se pappi kyllä huijasi, aloitti L yhtäkkiä.
- No mitä se sitten sanoi, kysyin kulmat hyvinkin kiinnostuneina koholla ja valmistautuen keskusteluun kristinuskon synnystä ja uskonnon syvimmästä olemuksesta.
- Se sanoi, että käsillä voi soittaa. Se laitto ne kädet eteen, mutta se kyllä vihelsi.

Voi pappi minkä teki.

Se vähän kosteampi aamukävely

Jälleen yksi arkiaamu jolloin Isimies on lähtenyt auringon noustessa Mersu-autolla töihin ja äidin ja lasten on määrä aloittaa päivän askareet kävelemällä se puolitoistakilometrinen päiväkodille. Äidillä on iltavuoro, joten päiväkotiin lähdetään vähän normaalia myöhemmin.

Koko aamun seuraan pilvistä taivasta, ei sada mutta pilvimassa on tiivis ja tumma. Käyn portailla tutkimassa säätä tarkemmin, ei edelleenkään sada, mutta päätän pukea lapset kuitenkin kesäisesti gore-texiin. Päästän puetut lapset pihalle ja luulen näkeväni sadepisaran. Päätän vaihtaa nahkatakkini kuitenkin johonkin pientä sadetta kestävämpään. Kamat kasaan, V rattaisiin ja matkaan.

Pääsemme etenemään vähän alle kolmanneksen kun taivas repeää. Sataa aivan kaatamalla. Pysäytän seurueemme hetkeksi tien laitaan. Käyn päässäni läpi vaihtoehtoja. Ei ole vaihtoehtoja. Töihin on mentävä, päiväkotiin on päästävä. Onneksi lapsilla on kokovartalo-goret päällä. Salaman nopean ongelmanratkaisu kykyni seurauksena matkarattaista tulee tuplarattaat; L istumaan istuimeen ja suojaan kuomun alle, V istumaan rattaiden alakoriin suojaan istuimen alle. V nauraa ääneen, "ihana vesisade"! L saa suojakseen vielä sen ainoan rimpulan sateenvarjon joka meillä on matkassa, "tää on ihan niinku avaruussukkula!" Upeeta.

Matka jatkuu. Tie tulvii. Minulla on tietysti tennarit. Ja laitoinko ulkohousut itselleni? Laitatko sinä kesäkuussa gorea työmatkalle? Ei lähtiessä satanut. Ei olla edes puolessa välissä kun on jo selvää, että minun on vaihdettava vaatteet vielä ennen töihin lähtöä. Myöhästyn auttamatta. Silmälaseista ei ole nähnyt läpi enää moneen sataan metriin. Vesi valuu housujen alla pitkin sääriä. Housut liimautuvat kiinni ihoon. Kesäsade on sentään lämmin.

Päiväkoti näkyy jo, sataa edelleen kaatamalla. Mietin jälleen mielessäni (viittaan erääseen joulutarinaan ja talviseen matkaan välillä päiväkoti - koti) sitä, että Isimies on ajanut yksin autolla kuivaan ja lämpimään parkkihalliin. Päästään päiväkodin portille. Valutan lammikon päiväkodin verannalle. Puristan lahkeista vielä toisen ennen sisälle astumista. Päiväkodin tätien kasvot pysyvät ihailtavan pitkään peruslukemilla. Sade on hiipumaan päin. Lapsille puetaan kuravaatteita. Ajattelivat mennä pihalle leikkimään lätäköihin, nauttimaan kesäsateesta. Hyvä että tein juuri pari lätäkköä lisää verannalle, ei tule tappelua.

Kesäsateesta nauttineena olen aivan läpimärkä. Tukka valuu märkänä poskilla. Lähden kävelemään kotia kohti. Taivaalta tiputtelee harvakseltaan pisaroita. Aurinko alkaa paistaa. The story of my life.

Tulevaisuuden suunnitelmia

Kävelimme tyttöjen kanssa päiväkotia kohti sitä samaa tuttua pikkutietä.
- Kun musta tulee aikuinen niin mää muutan kyllä tohon taloon, totesi L erään vaalean puutalon kohdalla.
- Vai niin, miksi sä haluat muuttaa just tohon taloon, kysyin.
- No koska se on niin kaunis, kuului vastaus. Hymähdin.
- Kun mää oon aikuinen niin mää muutan RUMAAN PUUHUN, totesi V naama kurtussa.

Kun on sairastettu ihan vähän liikaa..

...L kertoo aamulla että "korva on tukossa, valmistaudu äiti soittamaan lääkärin etu- ja sukunimi tähän!"

...tunnin kuluttua edellisestä L huutaa "no niin, nyt se vuotaa, soita sille edellä mainittu nimi myös tähän! Täytyy varmaan imuroida sitä korvaa."

...lääkärikeskuksen ilmottautumistiskillä tervehditään nimellä (ennen kuin ehdin esittää kelakortin).

...L ilmoittaa että "ei tarvii oikeestaan enää ilmottautua, mää tiiä kyllä että se on toi huone kolmenollaviis".

...L muistaa myös kahden muun lääkärin vastaanottohuoneet ulkoa.

...lapsi saa ahaa-elämyksiä, kun korvalääkärissä joudutaan käymään myös viikonloppuna ja vastaan ottaakin joku muu kun se oma korvalääkäri. "Hei. Onko tämä Pulla nyt sitten tyttö vai poika?" (Pulla on lapsen tarkoituksenmukainen pilaväännös eräästä naisen nimestä). Vastaanoton jälkeen L iloisena huoneesta päästyään ilmoittaa, että "Äiti, se oli oikeasti tyttö. Korvalääkäri voi siis olla myös nainen!"

...lääkärikeskus tuntuu asteen verran liian kodinomaiselta; lapset tervehtii "tuttuja", pyörii tuoleilla ja kun maksan meitä ulos, tuttu ääni kajauttaa: "ÄITIII, MUN SORMEEN TULI RÄKÄNÖLLI, MIHIN SE PYYHITÄÄN?" Ja näin varmistamme, että meidät muistetaan myös vastaisuudessa.

Kotimaista käsityötä

- Nyt mää tiiän mikä musta tulee isona äiti! Arvaa! huusi L. Se liittyy tähän mun uuteen harrastukseen, jatkoi hän vielä.
- No ompelija? arvasin.
- Ei! Musta tulee villavaatteiden tekijä! Sit mää voin myydä niitä mun tekemiä vaatteita vaikka markkinoilla! Ja rikastua!
- Rikastuakin vielä, sanailin.
- Niin, mutta ei se olis mitään rikollisia asioita, mää tekisin pelkkiä hyviä tekoja vaan.
- No mutta sehän on rakas ihan oikein, rikastua itse tekemällä.

Työn alla sitä paitsi kevään muotivärit. Varo Suomi, uusi yrittäjä on syntymässä.

Epäitsekkäästi sitten

Molemmat tytöt halusivat keinua samaa aikaa samassa keinussa (yllättyikö joku?). Sovittiin, että keinuvat vuoronperään ja että L aloittaa. V seisoi keinun vieressä ja odotti vuoroaan.
- L, joko on mun vuoro? Joko on mun vuoro, L? L, nyt on jo mun vuoro! L, anna mun nyt!
Lopulta L päästi siskonsa keinuun.
- Muista sitten V, että me keinutaan vuoronperään. Ja et sitten oo yhtä itsekäs ku mää. Päästät mut sitte heti siihen keinuun. Oot epäitsekäs sitte. Muista!

Tämä oli taas niitä sanattoman hämmennyksen hetkiä.

Disney opettaa

- Teidän Korkeutenne, olen aina sanonut että nuorten tulisi antaa itse päättää elämästään -- sanoo Sebastian -rapu Merten Kuninkaalle Disneyn Pieni Merenneito elokuvassa.
- Äiti. Mää oon nuori ja saan siis ite päättää elämästäni. Ja mää päätän että musta tulee Ariel. Mitäs siihen sanot, ilmoitti L Sebastianin julkistuksesta voimaantuneena.

Disney saa vielä aikaan lasten vallankumouksen.

Herkästi villiintyvää

- Äiti, vanhassa kodissa oli parempi, totesi L kesken marmattavan sanailun siivittämän iltasiivouksen.
- No minkä takia, kysyin ihmeissäni.
- Siellä oli pienempi huone ja me oltiin ihan tavallisia herkkiä lapsia. Täällä on isompi huone ja enemmän leluja ja se tekee meistä herkästi villiintyviä lapsia. Ja sitten tässä käy just näin.

Mitäpä minä siihen sitten lisäämään.

Äidin suusta päässyttä

Eräänä työpäivänä sattui vastaani tilanne, jossa kanssani samaan hissiin tuli ensikertaa rakennuksessa vieraileva henkilö. Hissit vaativat toimiakseen koodin, joka on näppäiltävä lukulaitteeseen. Asiantuntevana selvitin hissin toimintaperiaatetta ja rempseästi kehoitin koodin näppäilemisen jälkeen "vain hilaamaan niitä tissejä!" Ammattilainen palveluksessanne.

Joskus sitten

- Äiti, miksi sä laitat noita housuihin? kysyi L kun seistiin terveyssidehyllyn edessä kauppareissulla.
- No kun mä tarviin tämmösiä, mumisin katse tiiviisti hyllyssä, kiusallisen tietoisena siitä, että selkäni takana keskustelua kuunteli hieman vanhempi mies partavaahtoja tarkastellen.
- Joo-o, mutta miksi sun tarvii laittaa tommosia housuun? jatkoi vastaukseen tyytymätön tyttäreni.
- Mä kerron sulle sitte joskus, vastasin.
- Ai koska joskus muka? jatkui tivaaminen.
- No kun sä oot vähän isompi.
- No miksi sitten vasta?
- Kun nää on tämmösiä isompien asioita..
- Mitä asioita?
- ....

Tivaamisen edelleen jatkuessa päätin johdattaa meidät pois terveyssidehyllyltä ja palata asiaan vähän myöhemmin. Yksin. Ja se mies, se jäi sinne valitsemaan partavaahtoaan siihen partaansa myhäillen.

Ei nimitys naista kaada

Elokuvissa lapset juoksevat kotiinpalaavan vanhemman syliin silmät sädehtien, kirmaavat takkatulen lämmöstä äidin syliin pellavaiset kiharat hulmuten ja huudahtavat "äiti"! Meillä portaista kuuluu alati voimistuva "vaimo! Vaimo! VAIMO! VAIMOOOO!" kun V lähtee varsin kyllästyneen oloisesti könyämään alakertaan äitiään tervehtimään. Ei, en todella tiedä miksi lapseni on päättänyt alkaa kutsua minua joko etunimelläni tai vaihtoehtoisesti vaimoksi.

Runebergia

-Nyt minä saan niitä joulutorttuja! huusi V innoissaan Runebergin päivän jälkimainingeissa.
- Ne on kulta runebergin torttuja, vastasin.
- Aivan, joulupertin torttuja!

Mukavaa mennyttä joulupertin päivää kaikille!

Iltarutiineista

Nukkumaanmeno on taidetta. Varsinainen nukahtaminen sujuu jo melko kivuttomasti ja ilman sen suurempia taikatemppuja molemmilta neideiltä (Luojalle kiitos) mutta se lasten sänkyyn saaminen, siihen on muotoutunut aikojen saatossa melkoisen mallikas rituaali. En edes ymmärtänyt sen olevan mitenkään erityisen monimutkainen, ennenkuin V:n rakas kummitäti sattui paikalle juuri tähän maagiseen aikaan. Vasta asettuessani tarkkailijan rooliin, ymmärsin, että tämä saattaa vaikuttaa ulkopuolisesta hieman hämmentävältä. Ai mikä? No tämä:

Iltatoimet alkavat kuten varmasti monessa muussakin perheessä. Lapset peseytyvät ja vaihtavat päivävaatteet pyjamiin. Ennen tässä kohdassa seurattiin myös kahden kilpa-auton nakurallia mattoa ympäri, mutta tätä numero ei saavuttanut riittävää suosiota jäädäkseen osaksi suurta showta (en pistä pahakseni). Pyjamissa hiihdetään sitten iltapalalle, jonka jälkeen harrasta istumista potalla ja pöntöllä ja lopuksi tietysti hammaspesu. Edelleen ihan normisettiä. Hammaspesun jälkeen vastuussa oleva vanhempi jatkaa iltasadun pariin. Iltasatu luetaan vanhempien sängyssä. Tämän jälkeen alkaa lähes sanatarkasti näytelty näytelmä: "No niin lapset, menkääs sanomaan isille/äidille (se ei iltasatuvastuussa ollut toinen vanhempi) että tulee sanomaan hyvää yötä!". Lapset kirmaavan rappuportille ja huutavat kutsuhuudon johon on vastattava. Tässä vaiheessa lapset pinkovat piiloihinsa, toinen keinutuolin alle ja toinen pylvään taakse. Yläkertaan nousevan vanhemman tulee lausuman sanat "mihinkäs ne lapset on kadonnu" jolloin V alkaa hihittää silmät kiinni kovaan ääneen siellä pylväänsä takana. "Täällä on yksi!" huutaa hän ja astuu esiin. Tämän jälkeen hän juoksee muutaman askeleen päästä syliin ja toteaa: "se oli vain pieni juoksu, nyt isompi" ja juoksee kauempaa ja kovempaa syliin uudestaan. Sitten hän asettuu maton reunalle odottamaan. On aika etsiä se toinen. On kierreltävä ja lopulta löydettävä se L sieltä keinutuolin alta. Hän konttaa esiin ja juoksee ensin sen pienen juoksun ja sitten sen isomman ja hyppää syliin. Näin on sanottu hyvää yötä toiselle vanhemmalle. Nyt se iltasadun lukenut jatkaa. Lapset seisovat tarkasti määritellyllä paikalla siinä matonreunalla, josta heidät kutsutaan lastenhuoneeseen laskemalla "än - yy- tee V!" jolloin V juoksee syliin ja jatkaa matkaansa sänkyynsä. Tällä välin L on "loukkaantunut" ja mennyt "murjottamaan" mutta lähtee iloisena matkaan kun kuulee oman lähtölaskentansa. Ja näin ovat lapset sängyssä. Sitten vielä oven takaa muutama iltalaulu. Sinne ne sitten nukahtavat ihan itekseen. Että tervetuloa meille yökylään.

Ps. Kirjoitettuna tää tuntuu vähän, no, vaivalloiselta. Todellisuudessa se menee jo aivan rutiinilla. Mitä se sitten meistä kertookaan.

Minä se olin

-Pyyhkimään! Äiti tule pyyyyyh-ki-määäään! kuului kutsuhuuto.
-Ohhoh, kuka on repinyt kaikki nää vessapaperit tästä rullasta? huudahdin vessaan astuessani.
-Minä se olin, vastasi V iloisesti soinnahtelevalla äänellään ja jatkoi lähes laulavalla nuotilla, älä sitten heemostu!
Hermostuminen olisi ollut hyvin vaikeaa tuolla hetkellä.

Ei mitään tärkeää

- Arvaas L mitä mää tein töissä tänään, kysyin herättääkseni innostusta. Alku näytti lupaavalta:
- No, mitä??
- Pidin marsuja sylissä ihan ekaa kertaa! Niitä meidän työpaikkamarsuja.
- Ai, ei siis mitään tärkeää.

No höh. Musta se oli aika koleeta.

Yksi mersuauto kiitos

Hain tilaamani paketin postista.
-Mäkin haluan tollasia paketteja. Äitiki saa kokoajan, marisi Isimies.
-Noi on vaa paitoja, haluisiksä isi uuden mersuauton? kysyi L.
-No vaikka, vastasi Isimies toivorikkaana.

Omenoita ja moitteita

Erään keskustelun päätteeksi Isimies totesi, ruoanlaittoon ja erityisesti loppulirujen tölkkiin jättämiseen viitaten, eroa isäni ja minun välillä korostaen, että "nyt on kyllä pudonnu omena aika kauas puusta"
-Joo! Se meni niin pitkälle että se tippu maahan ja vieri viemäriin maan alle ja meni sieltä lavuaariin ja sitte syljettiin sen maito ulos suusta! Niin pitkälle! halusi L vielä tähdentää.
- Mä nyt heitän sit nää kermat roskiin. Ei viitti tämmösiä pieniä lämpimässä seisseitä säästää.
-Äiti, ne meni nyt sitte roskiin, komppasi L.
Moitteet vastaanotettu.

Maantietoa ja kulttuurioppia

- Minä keksin! Leikitään aflikkaleikkiä! huusi V kun tekemistä oltiin vailla.
- Miten sitä sellaista sitten leikitään, kysyin.
- Ollaan aflikkalaisia, vastasi hän ja jatkoi, mää olen aflikkalainen selkäleppu! Ole sää aflikkalainen äiti! Mää tulen sun selkääs.
- Mää olen sitten siellä intiaani ja sää olet tän intiaanin norsu, totesi L.