Se joulupukki

Tuli aatto. Enomies sai joulupukkikeikan toisaalle. Kotiin palatessaan soitti hän ja kysyi josko voisi tulla joulupukiksi pukeutuneena, ihan vaan lasten iloksi. Noh. Tule nyt sitten.
Auton valot välähtivät, iltapäivän hyssyssä pihamaalla talsi punanuttuinen mies tutun oloisin askelin. L ja V kärkkyivät ikkunassa.
- Enolla on joulupukki vaatteet! huusi L. Minua hymyilytti.

Enomies astui sisään, vahvasti rooliinsa eläytyen, mutta kuitenkin omana itsenään. L tiesi, että pukille kuuluu laulaa. Tytöt asettuivat vierekkäin pukin eteen ja lauloivat ne klassisimmat kaikista. Olihan se aika liikuttavaa. Kumpikaan ei pelännyt, olihan hahmo sentään tuttu. Enopukki osallistui lahjojen jakoon, luki pakettikorteista hyvän joulun toivotukset lahjan antajineen.
- Onpas Enomies ollut kilttinä kun noin monta lahjaa saa, mahtaa se yllättyä kun kohta tulee! yritti Vaari.
- Vaari, toi pukki kyllä kuulostaa AIKA paljon Enomieheltä..vastasi L.
Vielä parit veisut ja tuli pukin aika jatkaa matkaa. L oli vakuuttunut, että Enomies leikki joulupukkia.

Hetken päästä (toki kaikkien suureksi yllätykseksi) Enomies tulikin kotiin. Ensitöikseen ilmoitti hän nähneensä joulupukin matkalla. Oli kuulemma kertonut käyneensä tässä ja että Enomiehelle oli tullut paljon paketteja! L tuijotti Enomiestä aivan hiljaa. Mietti selvästi kuumeisesti.
- Äiti. Kyllä sen täytyi olla oikea joulupukki. Enomies sanoi että se tuli sitä vastaan ulkona. Eihän se muuten voi tulla.
Niin, ei ole tietenkään mitään syytä kyseenalaistaa Enomiehen rehellisyyttä.

...
Joulupäivänä tapaus pukki pyöri selvästi vielä pienen nelivuotiaan päässä.
-Äiti. Se joulupukki kyllä oikeasti oli ihan Enomiehen näköinen. Ainakin silmistä. Siitä parran yläpuolelta. Ja kuulosti ihan Enomieheltä.
- Niinkö?
- Jos se onkin nähnyt sen joulupukin silloin kun se katsoi itteään peilistä!

That's my girl.

Rati-riti -laulu

V:n kanssa yöpuvun pukemishommissa.
- Sulta tuli paukku! Äitiltä tuuuu-liiiii piiiiiie-ruuuu. Sulta tuuuu-liii rati-riti -laulu!

Yhdenlainen joulutarina

Olen töissä. Puhelin soi. "Päiväkoti soittaa". Tällä kertaa V on itkuinen eikä meinaa rauhoittua. Valittaa että sattuu, välillä suuhun välillä korvaan. Onhan se haettava kotiin, varmaan korvatulehdus ajattelen. Autollinen vanhempi on kokouksessa, lähden itse julkisia kulkuvälineitä käyttäen päiväkodille.

Onhan toki viimeinen hoitopäivä ennen pitkää joululomaa. Olen ollut valveutunut; jo aamulla pakkasin kaikki vaihtovaatteet ja muut valmiiksi kassiin että iltapäivällä lapsia hakiessa kassin voi vain napata mukaan ja heittää auton takakonttiin. Kassi oli vähän pieni ja rievut sai mahtumaan justiinsa kun tunki, mutta ei se mitään, autossahan ne menee. Muistan tämän bussissa.

Olen tutkinut aikatauluja ja tullut siihen tulokseen, etten ehdi kodin kautta käydäkseni hakemassa rattaita. Aamulla niitä ei tietenkään pakattu mukaan, koska lapset piti hakea sillä saamarin autolla. Päiväkodilta kotiovelle on matkaa noin puolitoista kilometriä. Päätän käyttää taksia jos vastassa on katastrofi. Muussa tapauksessa kävellään.

Iltapäivän ruuhka on alkanut kaksi tuntia liian aikaisin (kiitos joulu) ja kun tunti puhelusta seison leikkihuoneen ovella hakemassa sairasta lastani, ei tämä suostu lähtemään kotiin. Koska leikkii lääkärileikkiä kaverin kanssa. Päiväkodin tädit vakuuttelivat, että kyllä se ihan oikeasti on ollut tosi itkuinen. Uskon. Pienen kasvattajuuskokeen jälkeen olemme kuraeteisessä, minä V ja mukaan iloisesti loikannut L. V juoksee ympyrää ja karkaa kuivauskaapin taakse. Hakkaa kaappia niin että talo raikaa. Puen lapsia, hikoilen tuskasta ja kuumuudesta. V karkaa vielä ainakin kuusi kertaa sinne halvatun kaapin taakse ennenkuin saan meidät ulos. Hyvää joulua huikataan ovelta. Sitä samaa toivotan ja lähden lasten kanssa vesisateeseen.

Kolmen naisen seurue lähtee kohti kotia. Tässä vaiheessa olen todennut, että V ei tarvitse taksikyytiä kotiin. Tie on jäinen, onneksi sentään edes osittain hiekoitettu. Matka alkaa iloisesti, kun V ei suostu pitämään kädestä kiinni ja heittäytyy ensimmäiseen vesilammikkoon surkuttelemaan kohtaloaan. Noin. Päästään kuitenkin kävelytielle ja V pääsee kahleistaan liikkumaan hieman vapaammin.
- Pissähätä! on juuri se sana jonka haluat tässä vaiheessa kuulla.
Totean L:lle yllättävän rauhallisesti, että tämän takia juuri pyysin käymään vessassa päiväkodilla. Nyt ei auta, takaisin ei käännytä, lumiseen puskaan ei nyt mennä, kotiin on kestettävä. Matka jatkuu.
- Tosi kova pissahätä!
- Nyt ei voi muuta ku odottaa kotiin, totean uudestaan.
 V huomaa siskonsa hädän ja myötätuntoisena ihmisenä päättää hidastaa etenemistään vanhuseläkkeestä nauttivan liikuntarajotteisen etenan tasolle. Vesisade on yltynyt. L vinkuu pissahätää ja V katselee taivaalle kiireettömänä. Huomaan, että alan hermostua.
- No nyt on kakkahätäkin, äiitiiii!
Äääääääh.
- V, tule syliin, nyt täytyy mennä vähän nopeammin.
- EN TULE!
-Nyt on tultava, siskon täytyy päästä vessaan.
- EI.
Nappaan syliini huutavan ja potkivan kaksivuotiaan, vaatteiden kanssa painoarvio noin 14kg. L menee puolijuoksua edellä, pikakävelen perässä olalla olkalaukku, jalassa korollisen nahkanilkkurit (sen autollisen piti hakea), käsivarrella roikkuen se varavaatekassi, joka piti heittää sen auton takakonttiin ja käsien välissä se potkiva kaksivuotias. Lupaan sille kaksivuotiaalle rusinoita kun päästään kotiin.
- Leikitään, että tää olis äidin rusinaexpress! Tää veis sut kotiin tosi nopeesti syömään herkkurusinoita, jooko?
- Joooo! sanoo V ja alkaa nauraa.
Vastaantuleva pariskunta katsoo vähän epäilevämmin.
- Äiti, nyt se kakka meni takas mahaan lukemaan lehteä, mutta pissalla on jo kova kiire tulla ulos..!
- ...
Hetken matkaa menee ihan joutuisasti.
- Äiti, nyt sen kakan lehti loppu. Nyt sekin on jo tossa ovella.
- ...!?!
Käsivarret huutaa hoosiannaa.  Ne tärisee. Takana melkein se puolitoistakilometriä. Pakko laskea V alas. L vääntää itkua, koska V kävelee niin hitaasti. V on myötätuntoisuuden ruummillistuma. Pakko jatkaa kantamista.
- V, ootko sää kipeä? Sattuuko johonkin? muistan tässä vaiheessa kysyä.
V kääntää katseen taivaalle ja alkaa hymyillä. Sitten nauraa.
- V...?
- ..........

No niinpä tietysti. Lähestytään risteystä, jossa kävelytieltä on siirryttävä autotien reunaan kävelemään. L kävelee ja vinkuu mennessään, koska vessahätä on todennäköisesti infernaalinen. Tyttö ei näe eikä kuule mitään, kävelee vaan kotia kohti. Se kävelee melkein autotielle ennen kuin saan sen huutamalla pysähtymään. V on iloinen rusinaexpressin asiakas. Vesipisarat ovat tässä vaiheessa tehneet silmälasini läpinäkymättömiksi. L vinkuu. Väistellään autoja ojan puolelle. Tarvotaan nilkkoja myöten loskassa.
V alkaa laulaa.
- Kanna kotiin saakka, kevyt kallis taakka! Kanna kotiin saakka, kevyt kallis taakka! Kanna kotiin saakka, kevyt kallis taakka ---
Vastaantuleva mies nauraa ääneen. Ollaan jo kodin kulmalla. Kuvittelen mielessäni, kuinka se autollinen vanhempi istuu kohta hallissa odottavaan lämpimään autoon ja ajaa sillä itsekseen musiikkia kivasta kuunnellen kotiovelle.

Ei, V ei tullut kipeäksi. Ilmeisesti sillä oli vaan ikävä äitiä. 

Kyllä minä muistan

- Äiti, komenna mua nyt. Kerro vaikka että ketään ei saa töniä, ketään ei saa lyödä, pyysi V yhtäkkiä kesken kaiken.
- No miksi pitäisi nyt komentaa? kysyin.
- Sano vaan, että mää voin sitten sanoa että kyllä minä muistan!

Joulupukista siihen kaveriin "jonka nimeä en muista"

- Äiti, arvaa mikä musta tulee isona? kysyi L.
- Nooh? vastasin kysyvästi.
- Pappi.
- ... pappi? Mitäs semmonen pappi tekee?
- No se kertoo lapsille jouluasioita.
- Ahaa?
- Mites se joutarina menikään, liittyi keskusteluun isimies.
- No, en mä muista enää sitä nimeä, harmitteli L.
- Mitä nimeä, kysyttiin.
- No sen tyypin, joka synty siellä hallissa.

Oli päiväkodissa ollut adventtijuhla.

Joulupukkiko ne lahjat toi?

Neljä vuotta olen onnistunut joulupukkisadun ohittamisessa. Joulupukki on ollut jouluun kuuluva satuhahmo ja lahjat tulevat läheisiltä ihmisiltä. Nyt on ehkä myönnettävä, että olen hävinnyt ensimmäisen erän.

- Äiti! Pitää tehdä lista joulupukille! huusi L.
- Miksi? kysyin typeränä.
- No eihän se muuten tiedä että mitä me halutaan joululahjaksi!!
- Joulupukkiko ne lahjat jouluna tuo..? jatkoin yhtä typeränä.
- Äiii-tiiii-iii. Se joulupukki tuo ne lahjat salaa yöllä kun me nukutaan. Se vie ne sinne kauppoihin josta niitä voi sitte ostaa toisille.
- ...

Ja taas on mitä odottaa. Vaikka ihailen kyllä lapseni kykyä muodostaa tarinasta omansa. Yhdistää olemassa olevaa legendaa äidiltä kuultuun kylmään faktaan.
Syyttäisinkö päiväkotia? Syyttäisinkö suurta yleistä valhetta, jota vastaan yksi pieni ihminen on enemmän kuin voimaton? En taida syyttää mitään enkä ketään. Jokainen meistä valitsee omat satunsa, olkoon lapsillanikin siihen oikeus. Mutta ei. Joulupukiksi pukeutuneita tuttuja tai tuntemattomia ei edellenkään tulla näkemään meillä aattona.

Chillaillaan

- -- jos sul on huomenna vapaapäivä, chillaa meijän kanssa!--, lauloi isimies ruokapöydän ääressä.
- Just. No mä en ainakaa chillaa yhtää teiän kanssa. Koska mulla on ainaki huomenna päiväkotipäivä, totesi L tuohtuneena sohvannurkasta.

Isimies lähtee pikkujouluihin

Isimies sovitti pikkujouluasuaan L:n leikkiessä vieressä. Tyttö pysähtyi hetkeksi ja totesi:
 - Isi, sä oot ihan liian komee ja urhee.  

Kysymyksistä vaikein

Tänään se tapahtui. Matkalla päiväkotiin. Kysymys, johon jokainen vanhempi valmistautuu, mutta joka tulee kuitenkin aina puskista eteen.

- Äiti, miten ihmisiä tehdään?

Kasasin ajatuksiani, kun L jatkoi:
- Tai siis kun tiedän, että ihmiset tehdään puusta, mutta miten ne saadaan kävelemään ja puhumaan?
- ... ahaa? Mistäs sä oot kuullu että ihmiset tehdään puusta..?
- No niinhän siinä laulussakin sanotaan; yhdestä puusta meidät veistettiin, päästä varpaisiin!

(Tässä vaiheessa kiitokset Jukka Pojalle ja Silkkii -kappaleelle.)

- No, ihmisiä ei tehdä puusta, siinä laulussa tarkoitetaan sitä, että kaksi ihmistä on tosi samanlaisia. Ihminen syntyy siemenestä, joka laitetaan kasvamaan äitin mahaan. Siellä siitä kasvaa vauva, joka syntyy sitten kun on tarpeeksi iso. Ja kun se on syntynyt, se jatkaa kasvamista mahan ulkopuolella. Ymmärsitkö?

-Joo. Harjotellaan nyt päässälaskuja.

Kuvittele neljävuotias jakkupuvussa

Lelulehti kolahtaa postilaatikkoon. Intensiivisen aiheeseen syventymisen jälkeen on neuvottelun vuoro. Sanasta sanaan, mitään muotoilematta, neljävuotias esittää toiveensa näin:

- Täällä lehdessä on monia todella kiinnostavia juttuja. Toivoisin näistä muutamia. Oletko äiti valmis katsomaan niitä?

Näillä taidoilla ei voi olla pääsemättä äitiään paljon pidemmälle.

Konsertti korvassa

Jälleen kolme ihmistä pakotettuna pieneen tilaan yhtäaikaa.

- Nyt loppuu tytöt toi kiljuminen, mulla soi jo korvassa!
- Mikä bändi siellä soittaa?
- ...

Kaunis on pieruhuumorin kukka

- Pieru on merkki siitä että pylly on laulanut.

Neljävuotiaan pieruhuumori se vaan jatkaa kukkimistaan.

Pienen oikeudet

Eräänä aamuna, kun kaikilla oli hiki ja puettavia vaatekerroksia aivan liian monta, saattoi äänensävyni muuttua aavistuksen käskevämpään suuntaan.

V nosti kädet lanteilleen, tuijotti määrätietoisesti silmiin ja totesi:
- Minä olen pieni. Ei pieniä saa komentaa. 

Sanavalintoja

"Äiti, olemmeko me oikealla tiellä?" kysyi L.
"Kyllä me ollaan", vastasin.
"EI! Ei sun kuulunu sanoa mitään!" huusi tuohtunut tyttäreni. Selvä.

Matkamme jatkui.

"Äiti, tuo talo näyttää vähän erilaiselta kuin ennen.."
"Ahaa", yritin tällä kertaa.
"Miksi sä sanoit 'ahaa'? En tykkää kun sä sanot noin. Älä sano enää noin."

Matka jatkui taas.

"Mikset sä äiti sano enää mitään?"

Tiukkasanaista tiedustelua

Mistä tiedät, että olet keskustellut jo ihan tarpeeksi pitkään puolisosi kanssa? Oviaukkoon ilmestyy närkästyneen oloinen, tiukkasanainen nelivuotias nakupelle;

"Hei. Oliko tarkotus että lapset menee yksin suihkuun?!?"

Ajankohtaisia aiheita

Juuri luin uutisen, jonka mukaan ministeriö kehottaa valitsemaan alan päällä eikä alapäällä. Lapseni L oli selvästi ajan hermolla ilmoittaessaan aamulla, että hänestä tulee isona "Rouva palomies, tietenkin".

Kirjallisuudesta

V hakee toistuvasti lempikirjansa hyllystä ja viihtyy sen kanssa pitkiä aikoja. Kirja on ollut suosikkilistan kärjessä hyvän aikaa; ensi-ihastuminen tapahtui noin puolivuotta sitten. Tyttö paneutuu kirjan selaamiseen aina ihailtavalla intensiteetillä. Sohvan nurkasta kuuluu innostuneita "aivan! kyllä! nyt keksin!" -huudahduksia. Joskus tarvitaan apua ja V pyytää minua lukemaan osoittamiaan kohtia kirjan sivuilta. Välillä neiti haastaa minua tosissaan kysyessään, että "mitä se sitten tarkoittaa?". Sanoppa se, itselläni on vielä sisäistämättä moni asia teoksesta nimeltä "Sosiaalipolitiikan lähtökohdat".

Peräpeilistä

- Mennääs nyt yläkertaan.
- Joo joo äiti, löydät perille kun seuraat vaan näitä pakaroita!
- ... 

"Äiti, mun toinen nimi onkin sitten vitsailija."

- Olipa kerran kärpäsen vessanpönttö, ihmetteli sitä puun vessanpönttö. Olipa kerran linnun vessanpönttö, ihmetteli sitä kukan vessanpönttö. Olipa kerran leppäkertun vessanpönttö, ihmetteli sitä NOKKAMUKI!

Oma vitsi paras vitsi.

Lapsen suusta se tulee

Nousimme L:n kanssa portaita kotitalon rappukäytävässä. Sisääntullessa oli ilmennyt erimielisyyksiä ja neljävuotiaani mumisi perässäni verrattain ärsyyntyneen oloisena.

- Mitä sää nyt murmutat siellä, kysyin.
- En mää murmuta. Mää kerron sulle totuuksia.

En en äiti.

- Älä sitten tipu sieltä!
- En en! En tietenkään äiti! sanoi asiantuntevalla varmuudella tyttö, joka kymmenen minuuttia aikaisemmin putosi kainaloita myöten ojaan.

Sormet viilipurkissa

Erään kerran iltapalapöydässä:

- V, ole hyvä ja syö lusikalla.
- Syyä näin!
- V, käytä lusikkaa, viili sotkee noin.
- Eipäs. Syyä näin!
- V, älä syö sormin sitä viiliä, syö sillä lusikalla.
- Minä tahtoo syyä tällä! Huusi V, työnsi nyrkin viilipurkkiin ja nautti viilinsä sormiaan nuollen.

Auta auta uniaikaan

Kas metsämökin ikkuna on tuttu lastenlaulu. V:n versio "auta auta pyydän sua, metsämies kun vainoo mua" kohdasta kuului seuraavalla tavalla, kun lasten nukkumaanmenoaika lähestyi:

- Auta auta pyytää suua, äitimees kun nukkuuaa muua!

Havainto lapsista

- On, kaikissa lapsissa!
- Mitä on kaikissa lapsissa?
- Reikiä! sanoi V ja työnsi sormen nenäänsä.

Taikuutta

- Tässä on simpukka, jonka aion taikoa pois! Nyt, olkaa hyvät ja katsokaa muualle! Aklabadaplaa, simpukka katoaa!

...

- Jos mää voisin niin mää taikoisin korvat pois. Pelkkä pää jäis. Ainaki aina sillon ku isi puhuu!

Uusi arki

- Äiti, ikävä. Sanoi V, ja kiersi kädet kaulani ympärille.

Pienen sanavarasto kasvoi jälleen uudella sanalla. Minä aloitin työt.

Salaista kasvua

- Äitiiiii! Mun hiukset on kasvanu taas! Ne pitää heti leikata!
- L, ne leikattiin eilen. Ei hiukset ihan näin nopeasti kasva.
- Ne kasvaa salaa. Mää tunnen sen.

Rehellisyys ennen kaikkea

- Äiti, etkö meinaa kertoa tuosta rikkinäisestä hellan lampusta...?
- Oletko jo kertonut, että tuo tuoli on rikki..?

Rehellisyys maan perii. Myös asuntokaupoilla. Onneksi en yrittänyt huijausta.

Taidetta käsivarren mitalla

- Miksi sää L oot piirtäny koko käsivarren täyteen??
- No halusin samanlaisen käden ku A:lla ja B:llä on. Yhtä hienon.

Edellispäivän vierailukohteen emännän ja isännän tatuioinnit tekivät ilmeisen suuren vaikutuksen pieneen ihmiseen. Onneksi pienin tatuoinnin ottaja käytti tällä kertaa vesiliukoista tussia.

Vessaan lukittu taapero

- Huua huua vapatuuaa! Huua huua vapatuuaa! [huuda huuda vapaudesta] Haloo Helsinkiä mukaillen huusi V, kun äidin kanssa ravintolassa vessaan joutui.

Kierrätykseen

- Onpa hyvä että sataa. Muuten tätä sateenvarjoa ei tarttis ja se pitäis heittää kierrätykseen.

KIERRÄTYKSEEN. Pieni voitontanssi tähän kohtaan. Joku pieni siemen on istutettu vaikutuksille alttiiseen mieleen.

Vanhuus on suhteellista

- --ja se Viiru oli niin vanha kissa, että se kuoli.
- Voi ei!! Isä on jo vanha mies!! Kuoleeko isikin kohta??

Ja sitten kävimme keskustelun elämästä ja kuolemasta.

Lähetys epäonnistui

- Ihan oikeasti L, todella monta kertaa olen tänään tästä asiasta joutunut sanomaan. (Tähän vielä lisää ja vielä vähän lisää asiaan kuuluvaa paatoksellista kurinpalautusta.) Niin mikä nyt on, että tää ei mene perille?

- Sitä ei oo lähetetty.

Ylhäinen Kuninkaallinen

- Jos sulla on asiaa, kutsu minua Ylhäiseksi Kuninkaalliseksi ja kumarra. Sitten voit kertoa asiasi. No, kumarra nyt!

Olikohan tää tän vapun prinsessaleikki kuitenkaan ihan hyvä idea..?

Katoamistemppu

-Aklabadaplaa! Nyt teen katoamistempun! Ja sitten palauttamistempun! Pehmopupu katoaa! Nyt se tulee takaisin! Taikuri katoaa! Nyt se tulee takaisin! Isi katoaa! Isi katosi ikiajoiksi!

My words exactly.

- Sikko [sisko]! Pyölä, meesu[mersu]-auto, suujatie [suojatie]! STOOOP! Sikko, STOOOOP! Pyölä ei saa autotie ajaa! Kuule minua!

Joskus kuulen omat sanani jonkun toisen suusta.

Sopimus karkuteillä

- Muistatko, L, että mitä sovittiin just vähän aikaa sitten tästä asiasta?
- Joo. Mutta se sopimus karkasi ja hyppäsi bussiin. Ei sille oikeen voi enää mitään.
- ...
- Mutta äiti, mää tein sen sopimuksen kanssa sellasen sopimuksen, että kun se tulee takas ni se ei mee enää bussiin ja sit mä pidän siitä taas kiinni.

Hankala asiakas

- Käveletkö?
- En.
- Tuletko rattaisiin?
- Ei.
- Haluatko syliin?
- En.
- Haluatko istua tässä itse?
- Eeeeeiii.
- Mennäänkö keinumaan?
- Ei.
- Tuletko hiekkalaatikolle?
- En.
- Jäät siis tähän?
- En. Ei. En halua.
- Mitä sä haluat?
- EEEEIIII! EN TIETÄÄÄÄ! huusi V ja poistui paikalta kädet puuskassa.

Pieru pitkästä ilosta

Pieru. Tuo kaikkien tuntema luontoääni.

Kuumeinen kuopus matki vielä unensa rajamailla ääntä, joka ilman ulkoistamisesta pääsee, kuiskasi hiljaa "äiti, pieru" ja nukahti hymy huulillaan.

- Se oli hikka. Takahikka, sanoi puolestaan esikoinen spontaanisti pierun päästettyään.

Vaaleanpunaisen vallankumous

Se lähestyy pikkuhiljaa. Raottaa ensin ovea ja vähitellen hiipii lupaa kysymättä peremmälle.Askel askeleelta se valtaa alaa pyykkikorissa ja eteisen kaapissa. Ja eräänä päivänä se iskee.

Päästä varpaisiin vaaleanpunaisessa. Hymy korvasta korvaan. 

Myönnän tappioni.

Tehdään kakku

- Äiti tehdäänkö me se kakku? Joko me se nyt tehdään? Ollaanko nyt tekemässä sitä kakkua? NYTKÖ ME SE KAKKU TEHDÄÄN ÄITI?

-Tehdään heti ku mä keksin että mitä hittoa sinne laitetaan sisälle! (tähän ärsyyntynyt äänensävy)

- No mustikkahittoa tai suklaahittoa tai mansikkahittoa tai banaanihittoa. Valitse niistä.

Matkalla laulattaa

Kun L laulaa kantavalla äänellään bussissa youtubesta muutaman kerran kuultua pätkää, voi vain posket kuumottaen hiljaa mielessään todeta, että onpas sillä hyvä muisti.

"Hei vaan tyttö lähikaupan, vieläkö rakkautes on kaupan" nostatti mun poskien punan lisäksi muutamia leveitä hymyjä kanssamatkustajien kasvoille.

Mopo

- Vautsi vau! Äiti mäkin haluan tollasen mopon! Mutta punasena. Musta tulee isona moponkuljettaja!

Noin kaksikymmentäkolme vuotta sitten eräs pieni noin neljävuotias tyttö sanoi jotain hyvin samantapaista isälleen. Saattoipa jopa osoittaa pientä punaista lastenmopoa. Puolihuolimattomasti isä taisi luvata jotain sen tapaista, että sitten kun tyttö osaisi ajaa polkupyörällä ilman apupyöriä. Sitten voisi ajaa pienellä mopolla myös.

Polkupyörää opin ajamaan, mutta mopoa en saanut koskaan. Tästä selvästi syvästi traumatisoituneena olen valmis lupaamaan L:lle mopon. Pienen punaisen. Ehkä sitten viisitoistavuotiaana.

Synttärikakku

- No L, minkäslaisen synttärikakun sä haluaisit tänä vuonna?
- Prinsessakakun. Semmosen missä on oikea prinsessa.

Seuraavana aamuna:

- Äiti. Mää mietin vielä ja nyt mää tiiän mimmosen kakun mää haluan. Semmosen missä on valkonen iso linna, jossa ei asu yhtään noitia eikä pahattaria. Ja prinsessa, prinssi ja valkonen hevonen, kuningatar ja kuningas. Eli siis koko perhe. Prinsessalla pitää olla vaaleanpunanen mekko. Ja prinssillä miekka. Ja sitte siinä kakussa pitää olla kaikkia mun lempivärejä. Ja sateenkaari. Siitä tulee varmasti todella hieno!

Ööö. Joo.

Yksisarvisesta

Joskus tuntuu, että väittely noin neljävuotiaan sanataiteilijan kanssa on mahdotonta. On oltava hereillä ja siedettävä vastustajan hämmennysyrityksiä. Millä hetkellä hyvänsä kiivas sanailu saattaa hypätä aivan odottamattomille raiteille tai kuten äskettäin, yksinkertaisesti päättyä täysin odottamattomaan vastustajan loppukaneettiin.

Kun väittelyn aihe on astianpesukoneen ruokailuvälinekorin käyttäminen eväskorina juuri koneen täyttöhetkellä ja vastustaja (tässä tapauksessa L) on lievästi tappion puolella, on kieltämättä ovela veto päättää oma osuutensa sanoihin "ja mä haluan yksisarvisen!" ja yksinkertaisesti poistua paikalta. Hetken aikaa olin sanaton.  

Kakkajuttuja

Päivänä eräänä muutama viikko sitten V, joka oli juuri aloittanut matkansa kohti vaipatonta elämää, alkoi silminnähden ärsyyntyneenä tuhista viereisessä huoneessa. Tyttö raahusti tuohtuneen oloisena ja vaivaalloisen näköisenä luokseni, pysähtyi viereen ja sanoi "vaippa". Tiedustelin, että miksi hän nyt yhtäkkiä vaipan haluaa, jolloin kiusaantuneen näköinen kiemurtelu ja tuohtunut ähinä jatkui. Tyttö siristeli silmiään ja olen varma että saattoi jopa pyöräyttää niitä kerran tai pari. Hän piti sinnikkäästi kiinni lahkeestaan ja  jo selvästi ärtynyt vastaus kysymykseeni kuului: "kakka täällä". No niinpä niin.

Sitten kun...

Neljävuotiaana voi kuulemma polkea pyörällä ja heittää koreja. Kuusivuotiaana voi kokeilla josko pääsisi kouluun. Tai ainakin kävellä yksin tiellä. Joskus kahdeksan vuoden paikkeilla saa kuulemma meikata (tai sitten ei). Ja kymmenenvuotiaana L rakentaa kuulemma auton moottorin. Vaari on luvannut auttaa. Puistossa vieras setä ilmoitti tuovansa autonsa sitten korjattavaksi. L lupasi, että auto kyllä korjataan. Taitaa Vaari päästä korjaushommiinkin.

Oivalluksia

Oivalluksia. Lapseni (varsinkin se vanhempi, saakoon hän kirjaimen L) oivaltavat valtavan määrän asioita ihan joka päivä. He huomaavat asioita, joita minä en enää näe ja yksinkertaistavat vuosien saatossa mutkalle menneitä ajatuksia ihan tuosta vain. Ja he puhuvat. Nämä kaksi omaani puhuvat erityisen paljon (myös se nuorempi, kantakoon hän kirjainta V). He sanoittavat oivalluksiaan ja aivoituksiaan mitä herkullisimmalla tavalla. Koska ymmärrän heitä, jotka eivät jaksa lukea näiden arkeni sankareiden lausahduksista ja ihmettelyistä aivan joka päivä facebook -seinillään, perustin tämän blogin. Tervetuloa seuraamaan maailmaa ja sen asukkeja pian neljä- ja kaksivuotiaiden neitien silmin.