Höpöhöpöhommia

Syksy toi tullessaan taas päiväkotiarjen. Arki on kuitenkin tänä vuonna hieman erilainen, sillä L aloitti esikoulun ja lapset eivät kuljekaan enää samasta päiväkodin ovesta vierekkäisten naulakoiden kautta yhteiseen ryhmään, vaan kahteen eri rakennukseen ihan omiin ryhmiinsä. Viime tipan aamuihmiselle tämä tuo tietynlaisia haasteita. Jos viime keväänä mentiin jo minuuttiaikataululla niin nyt lasketaan jo sekunteja työmatkan varrella.
V on aina ollut vitkuttelun kiistaton mestari. Hän onnistuu tekemään taidetta vetoketjun avaamisesta hammas kerrallaan ja saa äidin tekemään piruetteja lenkkareiden tarrojen nytkyttämisen aikana niinkuin vain kolme ja puolivuotias oman tiensä määrätietoinen kulkija voi. Eräänä aamuna naulakolla oli hyvää aikaa keskustella aiheesta se vetoketjun avaamisen lomassa.
- V, riisupas nyt reippaasti niin pääset kavereiden kanssa leikkimään, kannustin innostuneena.
V katsahti minuun vieno hymy huulillaan.
- Kannattaa aina pukea ja riisua oikein reippaasti, arvaatkos miksi, jatkoin.
- No miksi, kysyi hän.
- No siksi että sitten kun pukee reippaasti pääsee aikaisemmin pihalle leikkimään ja sitten taas sisälle tullessa pääsee nopeammin sisähommiin, kerroin.
- Äiti. Sää keksit ton nyt kyllä ihan ite. Noi on ihan höpöhöpöhommia.

Minulta loppuivat argumentit. Tunsin itseni päihitetyksi.

Äidin palvelija

Voi iltasiivouksen aika. Taas se tuli ja yllätti pienen leikkijän.Toi tullessaan tutun dialogin;
- V, siivoa lelut paikalleen.
- En siivoa. Mää oon ihan väsynyt, nurisee hän.
- Kyllä pitää sinunkin siivota samalla tavalla kuin siskonkin, jatkan.
- Eeeeeeeen, en jaksa! Heikottaa! jatkuu niin tuttu virsi.
- Kyllä täytyy itse jaksaa siivota jos jaksaa leikkiäkin kaikilla noilla leluilla, jatkan vieläkin.
- Tää on ihan epäreilua! Mun täytyy aina olla vaan äidin palvelija, itkee pieni sorrettu lapsi tarjoten jokailtaiselle dialogille yllättävän juonenkäänteen.

Suuria ajatuksia

Palasimme iltaruokailulla aiheeseen Isimiehen taannoiset sakot.
- Niin miksi sää isi saitkaan ne sakot sillon? kysyi L.
- No koska mä ajoin liian lujaa, vastasi Isimies.
Tästä keskustelu polveili sitten poliiseihin ja siihen miten sakko on yksi tapa antaa rangaistus siitä, että on rikkonut lakia ja niin edelleen. Hetken mietittyään V ottaa osaa keskusteluun.
- Poliisit ottaa kiinni hyviä ihmisiä. Ne ottaa niitä kiinni siksi että ne hyvät ihmiset haluu vaan lisää rahaa.

Jälleen kerran mykistyin lapsen aivoitusten äärellä. Jos tästä ajatuksesta onnistuisi pitämäänkin kiinni. Että hyvät ihmiset haluaa lisää rahaa ja siksi ne tekee vääriä asioita ja siksi niitä pitää sitten ottaa kiinni. Että ne ihmiset, joita poliisin pitää ottaa kiinni, on hyviä ihmisiä vaikka ne tekeekin vääriä asioita. Että ihminen on lähtökohtaisesti hyvä. Maailma näyttäisi varmasti turvallisemmalta. 

Sakot auringonlaskun aikaan

Taannoin kauniina kesäpäivän iltana ajelimme koko perhe kotia kohti. Aurinko oli jo laskemaan päin, mutta pastoi kuitenkin edelleen, sillä tavalla miten se kauneimmillaan kesäiltana voi. Pian komeisiin nahkahousuihin pukeutunut moottoripyöräpoliisi viittelöi pysähtymään ja osoittaa paikan muutaman auton jonon hänniltä (minun iltani muuttui hetkellisesti vielä astetta kauniimmaksi). Kesäauringon paistaessa Isimiehen kaasujalka oli painanut vähän liikaa. Sopivasti sakon verran.

Lapset hiljenivät takapenkillä seuraamaan eittämättä hieman jännittävää tilannetta. Pian Isimies kutsutaan nousemaan autosta huolehtimaan muodollisuuksista.
- Mitähän isille nyt tapahtuu, kysyi L huolestuneen oloisena. V ehti rauhoittelemaan siskoaan ennen minua:
- Ei mitään hätää, isi varmaan joutuu vaan vankilaan, toteaa hän hyvin rauhallisella äänellä lohdulliseen sävyyn.
L hakee kysyvällä katseellaan katsettani taustapeilin kautta. Katsoin parhaaksi hieman korjata olettamusta. 

Kun elämä muuttui

Kevään aikana perheemme on käynyt läpi muutoksia. Minä vaihdoin työpaikkaa, minkä seurauksena koimme yllättävän auton tarpeen. Toisen auton. Meistä tuli kaksiautoinen perhe.
- Sen jälkeen kun meille tuli toinen auto, meidän elämä muuttui, totesi L eräänä iltana. Hymyilin hieman. Ajattelin lapsen ymmärtäneen saman kuin minä; liikkumisvapauden, joka kahden auton arjessa saavutti uudenlaisen ulottuvuuden.
- Meillä ei ole enää isää, lapsi jatkoikin.
Jos automme olisivat ihmisiä, olisivat ne fyyiseltä iältään saavuttaneet juuri murrosiäin. Vaativat siis hoivaa ja huolenpitoa. On mahdollista että Isimies vietti illan jos toisen autojen parissa alapihalla. Point taken. Olemme kuitenkin edelleen nelihenkinen kaksiautoinen perhe.

Isona äidiksi (määrääjäkin käy)

Aikaisemmin olen maininnut, kuinka meillä käydään päivällisen yhteydessä usein syvällisiä keskusteluja. Toinen hetki päivästä, jolloin puraudutaan toistuvasti pintaa syvemmälle, on hampaidenpesuhetki. Tämä on selvästi periytyvää. Oman äitini kanssa teiniminun särkynyttä sydäntä ja sielua maailmaa on parannettu tuntitolkulla vessassa ennen ja jälkeen hampaiden pesun ja sen aikana. Ja edelleen melkein aina päädytään äidin kanssa yhtäaikaa hammaspesulle silloin, kun ollaan saman katon alle nukkumaan menossa. (Ei ole sydän kyllä viime vuosina sirpaleina ollut, mutta maailma alkaa olla jo kohta mallillaan.)

No, asiaan. Oli hammaspesun aika. Illan aiheeksi nousi äitiys. Tätä oli alustettu jo edellisenä päivänä, kun L tiedusteli voiko hänellä kohta olla vauva masussa vai onko niitä vaan aikuisilla. Oli siis jo selvitetty, että lapset kasvaa ensin aikuisiksi ja vasta sitten voi oma lapsi alkaa kasvaa mahassa. Lapsentekomekanismihan on käyty läpi jo toissavuonna.
- Voiko aikuisena sitten valita että haluaako lapsen, vai tuleeko niitä vaikkei halua? kysyi L.
- No voi, kyllä. Ei lapsia välttämättä tule, jos ei halua, vastasin. (Lapsi ei kysynyt lapsettomuudesta sen enempää, joten pientä päätä ei nyt sotkettu avaamalla tätä terminologiaa syvemmin.)
- Mä kyllä haluan että musta tulee äiti, mä oisin varmasti hyvä äiti, jatkaa L.
- Toivottavasti susta sitten joskus tulee äiti, totesin ja olin jo jatkamassakin jotain kun V osallistui keskusteluun:
- Musta tulee äiti kanssa! Ja arvaa mitä! Kun musta tulee aikuinen niin sitte mää voin määrätä! Mää saan sitte määrätä kaikkia lapsia kun mää oon aikuinen, jatkoi hän. Musta tulee hyvä määräämään!
- Just. No mutta sitten sää et V kyllä voi mennä ainakaan töihin jos sulla on lapsi, totesi L sisarelleen ja olin näkevinäni jonkinasteisen silmien pyöräytyksen.
- Ai miks en? kysyi V hieman tuohtuen.
- No kun sitä vauvaa on sitte kanssa hoidettava. Ja jos sillä on vaikka isosisko niin se pitää viedä päiväkotiin tai jonnekki. Ei siinä ehi töihin.

Täällä on kehityskelpoisia määrääjiä kasvamassa.

Astetta rankempaa palautetta

On kaunis talvipäivä. Sattuupa vielä viikonlopulle. Mikä mainio tilaisuus lähteä koko perheen voimin luistelemaan ja pulkkamäkeen! Jääkentälle on satanut lunta eikä sitä ole aurattu. No, ei se meitä haittaa! Jää on soutaa-huopaa pakkasten seurauksena "vähän" muhkuroilla, mutta mitäs tuosta. Ihan hyvin voi luistella perunapellossakin. Yksitellen Isimies ottaa kuitenkin penkille luistelleilta naisilta luistimet pois jaloista, allekirjoittanut saa kuulemma ihan itte ottaa (en ymmärrä miksi).

Siirrytään pulkkamäkeen. Pitkät ja jyrkät mäet tarjoavat parastaan. Aurinko paistaa ja lumi pöllyää naamalle alas laskiessa. Isimies antaa parhaat vauhdit. Äitikin innostuu.
- Hei L, mää annan vauhdit, huudahdan posket innosta punoittaen.
L vetää pulkan rinteen reunalle. Pidän kiinni, tyttö asettuu paikalleen. Mäenlaskurinne on leveä ja esteetön. Ylhäältä alas menee rinnakkain viidestä kuuteen hyvää laskumäkeä. Oikealla reunustalla, pitkällä kohdasta josta laskemme alas, on muutama mänty. Tunnelma tiivistyy. Meinataan, että näytetään Isimiehelle miten vauhtia annetaan.
- Valmista? kysyn.
- Valmista! huutaa L ja lähetän tytön matkaan. Pulkka liukuu reunan yli ja jostain käsittämättömästä syystä kiitää koko rintten POIKKI, siis kaikkien niiden viiden-kuuden muun radan yli, kohti niitä ainoita mäntyjä. Tässä vaiheessa vuoden vanhempana suljen silmäni. Ei osunut. Onneksi rinteillä ei juuri ollut muita mäenlaskijoita. Vältyttiin kolareiltakin. Pulkka on pysähtynyt männyn viereen. Lähden nauraen (virhe) perään. Pulkassa istuu kädet puuskassa närkästyneen oloinen L.
- Äiti! Ei se menny lujaa! Ja ihan väärään suuntaan! Oisin voinu osuu noihin puihin!
- Joo, sori, se lähti vähän jotenkin hassusti.. mutta hei, eihän tässä nyt mitään sattunut. Ihan hyvinhän se meni eikä osunu ees noihin puihin. Ei käyny mitään vakavaa, sanon.
- Kävipäs. Sää PETIT mut.
Auts. Astetta rankempaa palautetta. 

Rakkaudesta se hevonenki..

V on kolmevuotias. Siinä upeassa iässä kun tunteet äityvät usein isommaksi kuin lapsi itse. Kutsutaan myös uhmaksi. Upeeta aikaa, kerrassaan. Koska V on kaikessa siskonsa vastakohta (oikeastaan ei ehkä vastakohta, ehkä voimallisemmin itseään ilmaiseva) osasin odottaa, että tällä kierroksella uhmasta ei ehkä selvitä pelkällä äänen voimalla. Ei sillä, äänen voimaa on V:lläkin, mutta kun oikein täyttyy tunteella, ihan niin että melkein silminnähden halkeaa, astuu esiin toveri nyrkki. Tai joskus harvoin kätyri hammas. Nyrkki ei (onneksi!) heilu muualla kuin kotona ja osansa siitä on tähän mennessä saaneet vain allekirjoittanut ja Isimies.

Kun tilanne karkaa hallitsemattomille laitumille ja kaikki skaalat on laulettu läpi, pyritään yhdessä V:n kanssa antamaan tunteille nimiä ja miettimään että mitäs tässä nyt tapahtui. Pieni mieli käy selvästi läpi isoja juttuja ja prosessoi niitä tehokkaasti.

Sattuipa kerran ilta-aikaan tapaus, jossa V oli hirvittävän iloinen. Katsoi erään jo vuosia suomalaisia lapsia viihdyttäneen ohjelmasikermän uusinta lastenohjelmaa ja piti selvästi näkemästään. Eläytyi. Lähestyin lasta ja kysyin jotain häiritsin jollain (todennäköisesti) merkityksettömällä asialla. V kääntyi ympäri ja mojautti muutaman kerran alavatsaan.
- Hei V, mitä sä teet?! Löitkö sä? kysyin vähintäänkin hämmentyneenä minäkin.
- Löin, mutta ne oli rakkauslyöntejä!
- ....
Homma niin sanotusti etenee.

Puetaan barbeja

V pyytää usein seuraksi leikkiin. Ei leikkiseuraksi, vaan lähelle, samaan huoneeseen, olemaan vaan. Noina hetkinä sitä vajoaa yleensä joko puhelimen kautta somekanaviin (ei pitäisi..) tai sitten sen leikin suomia siltoja pitkin omiin ajatuksiinsa. Sitä tuijottaa leikkivää lasta ja hyppää ajatuksesta toiseen. Ajatukset kimpoilee siellä harmaassa massassaan osuen niihin satunnaisiin älyn herneisiin joita kohdalle osuu, kuin flipperpallot konsanaan. Joskus kesken flipperin havahtuu johonkin. Rupeaa kuuntelemaan leikin pätkää.

Tänään havahduin V:n barbimonologiin.
- Noin, aivan, teillä on kaikilla niin hienot mekot päällä, V kehuu muovinukkejaan. Laitetaan vielä kenkiä, otetaan ne täältä kenkävarastosta, ulkokengät kaikille koska sataa lunta, selitys jatkuu. Hymyilen hiukan. Onpa siitä tullut taitava. Pukeekin noi barbit itse.
- No, kuka teistä haluaa tämmöiset oikein hienot tissisuojukset?
Hetkinen, jaa mitkä?
- Sanoitko sä V että tissisuojukset..? kysyin (En edes tiedä miksi kysyin.)
- Kyllä, aivan, tissisuojukset. Samanlaiset kuin äidillä. Tai oikeastaan vielä hienommat, oikeat juhlatissisuojukset!

Illan onnekkain barbie sai juhlamekon kruunuksi oikein pikkupikkubikinit timanttikoristein, ihan niinku äidillä (tai oikeastaan vielä hienommat)!