V on kolmevuotias. Siinä upeassa iässä kun tunteet äityvät usein isommaksi kuin lapsi itse. Kutsutaan myös uhmaksi. Upeeta aikaa, kerrassaan. Koska V on kaikessa siskonsa vastakohta (oikeastaan ei ehkä vastakohta, ehkä voimallisemmin itseään ilmaiseva) osasin odottaa, että tällä kierroksella uhmasta ei ehkä selvitä pelkällä äänen voimalla. Ei sillä, äänen voimaa on V:lläkin, mutta kun oikein täyttyy tunteella, ihan niin että melkein silminnähden halkeaa, astuu esiin toveri nyrkki. Tai joskus harvoin kätyri hammas. Nyrkki ei (onneksi!) heilu muualla kuin kotona ja osansa siitä on tähän mennessä saaneet vain allekirjoittanut ja Isimies.
Kun tilanne karkaa hallitsemattomille laitumille ja kaikki skaalat on laulettu läpi, pyritään yhdessä V:n kanssa antamaan tunteille nimiä ja miettimään että mitäs tässä nyt tapahtui. Pieni mieli käy selvästi läpi isoja juttuja ja prosessoi niitä tehokkaasti.
Sattuipa kerran ilta-aikaan tapaus, jossa V oli hirvittävän iloinen. Katsoi erään jo vuosia suomalaisia lapsia viihdyttäneen ohjelmasikermän uusinta lastenohjelmaa ja piti selvästi näkemästään. Eläytyi. Lähestyin lasta ja
kysyin jotain häiritsin jollain (todennäköisesti) merkityksettömällä asialla. V kääntyi ympäri ja mojautti muutaman kerran alavatsaan.
- Hei V, mitä sä teet?! Löitkö sä? kysyin vähintäänkin hämmentyneenä minäkin.
- Löin, mutta ne oli rakkauslyöntejä!
- ....
Homma niin sanotusti etenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti